Pahin kriitikko on Peilin Kummitus

Koska kuvaton postaus on tylsä, tässä aamuinen näppäisy Kevät-takin ihanista napeista. Nuo napit minusta kruunaavat koko työn. Takin väri on harmaanvihreä, joka on suoraan sanoen vähän tylsä, mutta vihreyttä korostavat kauniisti nuo koristeelliset napit. Napit ovat muovia, mutta kuviointi on kuin suoraan jostain eksoottisesta kivestä. Ihanat!

Sitten varsinaiseen asiaan. Kiitos edellisen viestin kommenteista! Jokainen kommentti on arvokas, ja tunnustan, että olen kovin otettu, että neuleeni ovat tykättyjä. En ollut sillä töin kirjoittamassa tuota edellistä, että saisin kovasti kommentteja, mutta jokaisen luen tarkkaan ja ne ilahduttavat, joten kiitos vielä kommentoineille.

Vaikka edellinen viesti oli suoraan sanoen enempi retorista kikkailua, se sisältää myös totuudenjyväsen. Kommenteissa moni kehotti lopettamaan itsen vähättelyn, ja rehellisesti sanottuna kyse ei oikeastaan ole itsen vähättelystä taikka aliarvioinnista. Enempi koetan lähestyä tätä(kin) harrastusta terveen itsekritiikin ja (vaikka se on iso sana) nöyryyden kautta. Se, että blogimaailmassa on lukemattomia taitureita, joiden blogeja ja kotisivuja käyn ahkerasti tutkimassa, on enemmän inspiraation lähde kuin syy aliarvioida itseä. Joka kerta, kun surffaan johonkin suosikkiblogiin, näen jotakin, jonka haluaisin itse tehdä, tai idean, jota voisin itse hyödyntää jotenkin. Tai kauniit kuvat, joihin itse koetan pyrkiä (taivaalle kiitos PhotoShopista). Tai ihanan sivupohjan. Tai.. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettäkö en uskaltautuisi noiden aiemmin lueteltujen mestareiden blogien ulkopuolelle. Yllättäviä inspiraation lähteitä löytyy kaikkialta.

Jos siis heitän jonkin kommentin siitä, miten itse en osaa, en tarkoita, ettäkö rypisin itsesäälissä, vaan ennemminkin sitä, että ruoskin itseä tekemään paremmin, huolellisemmin, tarkemmin. Koitan muistuttaa itselle, että ei saisi tyytyä johonkin keskinkertaiseen, ei saisi antaa periksi laiskuudelle, pitäisi tehdä niin hyvin, että valmis työ on varmasti mieleinen. Ehkä kyse on itsesäälin sijaan tietyntyyppisen työmoraalin ylläpitämisestä (ja retoriset kikkailut on vaan plussaa).

Ja toisekseen, välillä on hyvä tunnustaa itselleen, että vaikka on tehnyt kaikkensa, ei aina onnistu niin hyvin kuin on ajatellut. Milk 'n Oats voisi olla pidempi ja istua paremmin (se istuikin, ennen kuin nakkasin kuivuriin). Parantaa silti voi, joten Milk 'n Oatsia pingotellaan vielä, jos se saisi vähän pituutta sillä tavalla. Toisaalta Kevät-takki ei ensin ollut ihan mieleen, mutta kun pidin sitä eilen päällä, sen osakkeet nousivat kovasti: se istuu kuitenkin kivasti, se on juuri sellainen helppo ja mukava neule, väri on kauniin keväinen ja pintaneule on hauska.

Lisäksi toisinaan on hyvä katsoa taaksepäin, sitä mitä on tullut tehtyä. Katsoin yksi päivä ihan ensimmäisiä neulontaan liittyviä viestejäni, ja tajusin, että olen ollut aivan noviisi vielä 20 kuukautta sitten, kun löysin neulonnan uudelleen. Jälki on paikoitellen ollut anteeksiantamattoman kamalaa (on vieläkin), vaikka osa noista muinaisista neuleista on toki vieläkin käytössä. Tyytyväisenä voin kuitenkin sanoa, että koko ajan pientä parannusta on tapahtunut, vaikka vielä on paljon opittavaa ja kokeiltavaa.

Ja lopuksi, toisinaan onnistun mielestäni aivan oivasti. Paukuttelin henkisiä henkseleitä Louhin jälkeen ja olin oikein tyytyväinen itseen, kunnes menin ja seikkailin taas jossakin blogissa, ja tajusin, että Louhikaan ei ole jäävuoren huippu. Sen olisi voinut tehdä paremmin ja harmonisemmin ja huolellisemmin (ja öhöm, dokumentoida tekemisensä tarkemmin). Vaikka se olikin omalta kohdalta aikamoinen voimainkoetus ja olen siihen edelleen kovin tyytyväinen, ei se tarkoita, etteikö seuraavan Louhin kanssa ponnisteta vielä vähän korkeammalle. Niin että itsesäälistä ei ole kysymys, vaan enempi ehkä olympiahengestä. Itseensä voi olla tyytyväinen, mutta ei niin paljon, etteikö voisi ja kannattaisi muistuttaa itselleen, että opittavaa vielä on.